Rakas päiväkirja

“Minulla päätös adoptioon lähtemisestä syntyi, kun ymmärsin, että se mitä adoption valitsemisen myötä jää lapsen elämän alusta kokematta, tulee takaisin toisella tavalla. En ole ollut koskaan raskaana, en synnyttänyt enkä imettänyt. Sen sijaan olen saanut tulla äidiksi Afrikan taivaan alla. Osaksi elämäämme on tullut toinen kulttuuri ja ihmiset kaukaisessa maassa. En voi seurata, miten geenini näkyvät tyttäressäni, mutta sen sijaan voin lukea häntä kuin tyhjää taulua: millainen ihminen hänestä tulee. Geenejä en ole pystynyt siirtämään, mutta voin tehdä parhaani kasvattaakseni hänet arvomaailmani mukaan ja opettaakseni hänelle tärkeinä pitämiäni taitoja ja tapoja.“

- Anne Lindfors kirjassa Ei kenenkään äiti (toim. Hanna Parviainen) -

Pahoittelut hiljaisuudesta. Meillä ei hetkeen ollut nettiyhteyttä kotona, kun edellinen palveluntarjoaja päätti vastineena hieman kriittiseen mutta aiheelliseen asiakaspalautteeseemme irtisanoa sopimuksemme :). Ja kiirettäkin on pitänyt, kiitos opiskelujen ja töiden. Mutta nyt toimii netti kotonakin ja opinnot ja työtkin alkaa olla tältä keväältä aika hyvin pulkassa.

Adoptiorintamalla on hiljaista, mikä ei tule kai yllätyksenä kenellekään. Tämä prosessi kun ei ole sieltä nopeimmasta päästä, sehän oli tiedossa. Toista neuvontakertaamme odotellaan ja kotitehtäviä kirjoitellaan. Aika iso duuni käydä koko elämänsä tärkeät asiat kirjallisesti läpi! Hyödyllistä se on kyllä, sillä olen oivaltanut uusia asioita itsestäni elämäni äärelle pysähtyessäni.

Olemme myös miehen kanssa hommanneet t-todistukset lääkäriltä. Kyseinen toimenpide kesti n. 15 minuuttia lääkärin luetellessa erinäisiä vaivoja ja meidän hihkuessa väliin lähinnä “ei”:tä. Näkö, sydän ja verenpaine tutkittiin, muu perustui täysin tutkittavan luotettavuuteen. Lääkäri naureskeli itsekin koko protokollalle, mutta totesi, että vielä hauskempaa on kirjoittaa lausuntoja laskuvarjohyppyä varten, koska siinä vaaditaan tutkittavaa tekemään 20 kyykkyyn-ylös-hyppyä. On kuulemma hupaisaa, kun eräskin rouva käy kolmen vuoden välein hyppimässä kyykkyhyppyjä hänen vastaanotollaan

Muuten tämä on ollut tällaista odottelua, paljon enempää ei voi lääkärintodistusten ja kotitehtävien lisäksi tehdä. Toivoisin, että neuvontoja olisi vähän tiuhempaan, pysyisi adoptio paremmin mielessä. Nyt huomaan, että välillä putoan epätoivoon, koska haave on liian hauras kannatellakseen. Se tarvitsisi vahvistusta. Me tarvitsisimme sen vahvistamista. Odotuksesta tulisi ehkä todellisempaa, jos puhuisimme siitä perheenjäsentemme kanssa. Sitä olemme halunneet kuitenkin vielä odottaa, sillä olemme halunneet antaa siskoni esikoisen syntymälle sen ansaitseman tilan ja huomion. Ystävien kanssa olemme sen sijaan adoptiosta melko avoimesti puhuneet. Vastaanotto on ollut pääosin myönteistä.

Äitienpäivä-viikko meni aika voimallisesti lapsettomuustunteiden syövereissä. Poissa oli adoption tuoma ilo ja jännitys. Koskaan ennen ei ole äitienpäivä tuntunut vaikealta tai raskaalta, nyt se totisesti oli sitä. Siihen tosin vaikutti muutkin asiat, kuten sille viikolle sattuneet useat vauvauutiset. Myös tuon kirjan, jota yllä siteerasin, luin äitienpäivän alla. Kirjaa suosittelen lämmöllä! Se on hyvin toimitettu ja tarinat ovat äärimmäisen liikuttavia ja koskettavia. Itkin vuolaasti sitä lukiessa, mutta se oli tärkeää itkua. Surua, joka piti surra.

Yritän pitää adoption mielessäni, antaa haaveilulle luvan. Yritän luoda mielessäni kuvia lapsesta, hoivata haavettani sillä tavalla. Luen adoptioon liittyvää kirjallisuutta. Ranteessani kannan korua, jonka olen saanut ystävältäni “siitä” maasta ja joka minulle symboloi lastani, jonka jonain päivänä kohtaan. Kuvittelen lapsen kanssani puutarhatöihin, kukkia istuttamaan.

Tällä viikolla alkoi adoptioneuvontamme ensimmäisen tapaamisen merkeissä. Voi että, enpä olisi uskonut, kuinka jännittävää se oli! Tunsin melkein halvaantuvani jännityksestä ja odotuksesta. Mieleen tunki kiinnostuneen odotuksen lisäksi yllättäen myös jonkin verran epävarmuutta: Onko tämä sittenkään hyvä juttu? Olemmeko tekemässä oikean ratkaisun? Haluaako mies tätä varmasti myös?

Jännitti kovasti myös se, tulemmeko toimeen sosiaalityöntekijämme kanssa. Tai oikeastaan, pidämmekö toisistamme, toimeen nyt varmaankin olisimme tulleet joka tapauksessa. Sosiaalityöntekijämme oli meitä reilusti vanhempi, toisin kuin odotin. Yllättäen se tuntui aika hyvältä ja turvalliselta. Tuli sellainen olo, että olemme kokeneissa ja osaavissa käsissä. Hänessä oli jonkinlaista lempeyttä ja rauhaa. Ymmärtämystä. (Tosin yksi vitsini meni mielestäni vähän harakoille, mutta ehkä löydämme huumorin sitten joskus, kun alkukankeus on häipynyt…).

Jännitin myös sitä, miten sosiaalityöntekijä suhtautuu siihen, että olemme saaneet lapsettomuusdiagnoosin suhteellisen vastikään emmekä siis ole adoptiopolulle lähtemistä näin ollen kovinkaan pitkään kypsytelleet. Mietin myös sitä, ovatko pari hoitokierrosta huono juttu ja joudummeko todistelemaan erityisen paljon motivaatiotamme. Näin ei kuitenkaan ollut. Sosiaalityöntekijä totesi kyllä moneen kertaan sen, että tilanne on meille aika uusi ja tuore, mutta yllätyksekseni piti jopa paria hoitokokeilua hyvänä asiana.

Kaiken kaikkiaan tuli hyvä fiilis käynnistä. Tästä se lähtee. Tästä on hyvä jatkaa.

Ps. Vaikka olemmekin nyt valintamme tehneet, eikä se ole hoitojen jatkaminen, olisin kuitenkin kiinnostunut kuulemaan myös teidän kanssasisarten poluista. Erityisesti kiinnostaa tietenkin teidän, joilla samankaltaisia syitä lapsettomuuden taustalla (Samanlainen?) hoitojen - ja elämän, ylipäänsä - etenemisestä. Joten olkaa kilttejä ja jättäkää joskus joku viesti kommenttilaatikkoon, se merkitsisi minulle paljon!

Niin. Näin vaihtui elämän suunta ja blogin aihekin siinä samassa. Mietin ensin, pitäisikö aloittaa uusi blogi, kun tässä näin kävi, mutta päädyin jatkamaan tänne. Onpahan koko matka sitten samassa paikassa. Ja kaikki siihen liittyvät - myös ne kovin synkät ja kivuliaat - tunnelmat.

Tällä viikolla ilmoitin klinikalle, että emme jatka hoitoja ja meidät voi uloskirjata heidän asiakkuudestaan. Lapsettomuustodistuksen vielä pyysin, jos sitä vaikka jossain vaiheessa tarvittaisiin. Ai että, kun tuntui helpottavalta. Ja samalla kovin haikealta, myönnettävä se on.

Olen opinnoissani sellaisessa vaiheessa, että opiskeluun kuuluu vauvan ensimmäisen vuoden vaiheiden seuraamista ja opettelua. Joudun - tai saan - seurata läheltä juuri sitä, mikä minun vanhemmuudestani tulee puuttumaan. Raskaus, synnytys, imetys, vastasyntyneen tuoksu, ensimmäinen hymy. Kuitenkin ajattelen, että olen saanut elämältä aivan valtavan paljon, vaikka tuosta kaikesta jään paitsi. Olen äärettömän kiitollinen parisuhteestani, ystävistäni, terveydestä, mielekkäästä työstä ja opinnoista. Erityisesti parisuhteen arvo, jota toki jo aiemminkin arvostin, on noussut arvoon arvaamattomaan tämän prosessin aikana.

Olemme kertoneet jo päätöksestämme aika monille ystäville. Viimeksi tänään kerroin siitä. Ihmiset ovat suhtautuneet kivasti. Toiset ovat olleet iloisia ja onnellisia, ja ne muutkin vähintään kunnioittavia päätöstämme kohtaan.

Tänään bussissa istui vastapäätä tummaihoinen lapsi. En voinut olla tuijottamatta ja hymyilemättä.

Muitakin hyviä asioita on tapahtunut tällä viikolla. Alan varovaisesti uskoa, että onneni on kääntynyt. Että minullekin voisi tapahtua hyviä asioita. Viimeinen vuosi on ollut raskas, tuntuu kuin olisin herännyt pahasta unesta. “Mitä synkempi yö, sitä kauniimpi aamu”, sanotaan. Uskon niin.

Ohhoh, onpa kulunut aikaa viime postauksesta. Tässä välissä on ehditty tekemään yksi inseminaatio ja toteamaan, ettei se(kään) tuottanut tulosta

Aina vaan jaksan ihmetellä tätä ihmisen mieltä. Ensimmäisen inssin aikaan kuvittelin ja pelkäsin, että jos ja kun kuukautiset alkaa, niin siitä seuraa valtava pettymys ja suru. Suunnittelin mitä sitten lohdutuksesi ostaisin ja miten sen tunnemyrskyn kanssa pärjäisin. Ei tullut tunnemyrskyä, aluksi ei tuntunut oikein miltään. Sitten muutaman päivän viiveellä tuli epämääräinen alakuloinen olo, jota kesti varmaan ainakin viikon. Joka ikinen asia kesti ikuisuuden saada hoidettua, koska aloitekyky oli kadonnut kokonaan. Oli itkuinen olo, mutta ei varsinaisesti surullinen. Muistan jumittaneeni suihkussa kyynel silmässä pitkiä toveja. Tuolloin mietin ekaa kertaa elämässäni, että pitäisikö poiketa lääkäriin ja pyytää jotain mielialalääkettä. En kuitenkaan mennyt ja olo parani siitä sitten vähitellen.

Nyt tapahtui aivan sama. Viime keskiviikkona, kun kuukautiset alkoivat, olin lähinnä helpottunut siitä, että kierto, jota uumoilin loppuvaksi, vihdoin loppui ja epätietoisuus loppui. Tänään olen kuitenkin taas aivan vereslihalla, pienimmätkin asiat alkavat itkettää ja olo on jotenkin kovin sumuinen. Eikä tämä ole toisella kertaa yhtään helpompaa.

Mutta viime viikolla, pari päivää ennen kierron loppumista, saimme kutsun ekaan adoptioneuvontaan! Sen tiedon tultua olin pitkästä aikaa hetken kovin helpottunut ja iloinen. Hassua, onhan adoptioneuvonnan tarjoaminen kunnan lakisääteinen velvollisuus, eikä sitä käsittääkseni voida meiltä evätä, mutta silti tuntui siltä, että “johonkin me sentään kelpaamme”. Kutsu adoptioneuvontaan oli ainoa onnellinen asia tämän lapsettomuushelvetin aikana.

Itselleni selvisi melko pian kutsun tultua, että se on tie, jota haluan jatkaa. Kerroin miehelle olevani valmis lopettamaan hoidot ja suuntaamaan ajatukset adoptioon. Mies tarvitsi enemmän aikaa sulatella asiaa. Hänestä hoitojen lopettaminen tuntui luovuttamiselta, kun se minusta tuntui valinnalta. Tänään kysyin häneltä, mitä sanon hoitajalle, joka soittaa ensi keskiviikkona. (Lääkäri siis jätti päätöksen tekemisen meille, mutta ehdotteli 3. inseminaation skippaamista ja suoraan IVF-jonoon menemistä, minkä puolesta puhui solujeni vähäisyys). MIes kysyi mitä minä haluaisin sanoa. Kerroin, että haluaisin sanoa, että lopetamme hoidot ja suuntaamme adoptioon. Mies oli nyt samaa mieltä.

Olen tässä viime päivinä tullut kivuliaan tietoiseksi siitä, miten minun elämäni suunta ja suurimpien haaveideni toteuttaminen riippuu täysin miehestäni. Minulla ei ole sellaista kuvitteellistakaan korttia vedettävänä esiin, että tekisin lapset sitten jonkun muun kanssa. Myös adoptio olisi yksinhakijana hankalampaa, enkä usko, että minusta siihen yksin olisi.

Olen tullut myös tietoiseksi siitä, miten valtavan päätöksen eteen joudun mieheni laittamaan. Hänen tilanteensa kun on niin erilainen. Hänellehän biologisten lasten saaminen voisi edelleen olla mahdollista - jonkun toisen kanssa. Ehdotin miehelle, että menisi juttelemaan jollekin ammattiauttajalle. Haluaisin, että hän voisi käydä myös tämän vaihtoehdon (vaikken tietenkään toivo, että siihen päätyisi) rehellisesti ja avoimesti läpi. Vasta mietittyään kaikki vaihtoehtonsa läpi ja valittuaan sitten, voi valinnasta tulla hänen omansa. Mies suhtautui ihan positiivisesti ehdotukseeni, mutta nyt näyttää kuitenkin siltä, että hän(kin) on päätöksensä tehnyt.

Olen samaan aikaan hyvin helpottunut ja toisaalta surullinen. Joudun kohtaamaan sen tosiasian, etten taida koskaan kokea raskautta, imetystä, en näe geeniemme tulosta, enkä lapsemme ensimmäistä hymyä. Tämän kaiken ulkopuolelle jään vääjäämättä. Mutta uskon, että voimme adoption kautta saada kokea muita, arvokkaita ja ainutlaatuisia asioita, kuten sen, miten kiintymyssuhde adoptiolapseen hiljalleen syntyy, miten perheessä eläminen vaikuttaa laitostaustaiseen lapseen, miten kaksi kulttuuria kohtaavat ja viiden ihmisen (biologiset vanhemmat, lapsi ja me) elämänlangat kiertyvät kiehtovalla tavalla yhteen.

Ihanaa on päästä epätietoisesta välitilasta eteenpäin ja alkaa rakentaa omaa identiteettiään (toivottavasti) tulevana adoptioäitinä. Ihanaa on jossain vaiheessa kertoa läheisille, että meidän lapsemme tulevat kaukaa. Voi mikä matka edessämme odottaakaan!

Eilen oli eka ultra tähän kiertoon ja yksi munarakkula siellä kuulemma oli kasvamassa. Inseminaatio saadaan tehtyä just niin kuin toivoin, ens viikon keskiviikkona, joka on sekä miehen vapaapäivä että omaa työmatkaani ennen. Ainakin aikataulut siis natsaa nyt loistavasti!

Sain myös tietoa viime kierrossa otetuista verikokeista… Positiivista on se, että mun alunperin koholla ollut FSH-hormoni oli nyt laskenut ja oli normaali. Mahtavaa! Mutta AMH-arvo, joka siis viittaa munasolujen reserviin, oli edelleen todella matala. Siis ihan äärimatala. Eli ilmeisesti mun munasolut nyt on sitten vähissä ja se on tämän (tahattoman) lapsettomuuden syynä.

En ole vielä ehtinyt paljoakaan etsiä tietoa tuosta munasolujen vähäisyydestä, enkä siis tiedä, mistä se voi johtua tms. Väkisinkin tulee mieleen tietenkin ajatuksia liittyen esim. IVF:n onnistumiseen (tulisiko soluja punktoitavaksi asti, jos niitä ei ole?). Samoin ajattelen, että jos jollain käsittämättömän hyvällä tuurilla yhden lapsen saisimmekin aikaan, emme varmaankaan toista. Ja minä olen aina toivonut kahta lasta. En yhtä, enkä kolmea, vaan kahta. Adoptoiden se voisi olla mahdollista, mutta omilla soluilla luultavasti epätodennäköisempää…

Miehen kanssa käytiin eilen keskustelua tilanteesta. Ollaan onneksi molemmat samoilla linjoilla. Odotellaan kutsua adoptioneuvontaan. Odotellaan sitä, että voisimme tehdä jonkun ratkaisun, tämä välitila tuntuu molemmista raskaalta. Mutta tuntuu tosi vaikealta tehdä lopullinen ratkaisu, kun mitään ei kuulu neuvonnasta…

Nyt kuitenkin pidän ajatukset positiivisina. Psyykkaan itseäni ajattelemaan, että sisälläni kasvaa oikein kaunis ja hedelmällinen munasolu valmiina hedelmöittymään mieheni laatusiittiöillä ensi viikolla

Välikierto vietetty. On ollut helpompaa näin. Nyt pitäisi seuraavaan hoitokierrokseen kuitenkin suunnata. Maanantaina alkaa hormonipistokset, perjantaina eka ultra. Inseminaatio sitten joskus sitä seuraavalla viikolla. Olen tosi kypsänä näihin hoitoihin. Kaikki tämä tuntuu niin vastenmieliseltä. Ajatukset on kääntyneet adoptioon, mutta sieltäkään ei kuulu mitään… Ehkä tämä on viimeinen hoitokierros ja tämän jälkeen pääsemmekin jo neuvontaan?

Kaikkein huolestuttavinta on se, että mulla ei ole minkäänlaista uskoa hoidon onnistumiseen. Eikä kyllä miehelläkään. En tiedä mistä se johtuu. Yritän pakottaa itseäni uskomaan, koska ajattelen, ettei hoito voi mitenkään onnistua, jos suhtaudun näin negatiivisesti. Mutta miten voi uskoa, jos ei usko?

Miksi emme sitten lopeta hoitoja jo tähän ja jää odottamaan kutsua adoptioneuvontaan? Ensinnäkin haluan kuulla, mitä välikierron aikana otetut verikokeet näyttävät. Niistä kuulen, kun tapaan lääkärin seuraavan kerran eli todennäköisesti ensi perjantain ultrassa. Toiseksi adoptio tuntuu vielä liian heiveröiseltä mahdollisuudelta, kun ensimmäistäkään neuvontaa ei ole vielä varattu. En luota vielä siihenkään tarpeeksi. Haluaisin käydä ensimmäisen neuvonnan, tavata sossun ja kuulostella omia fiiliksiäni sen suhteen ennen ratkaisevaa päätöstä. Vasta sitten olen valmis heittämään hanskat tiskiin hoitopuolella, vaikka se kieltämättä houkuttelisi jo nyt.

Miten ihmiset jaksaa tässä tilanteessa vuosikausia, sitä olen ihmetellyt. Hoitoja toisensa perään, toiveita ja pettymyksiä, vuosien kulumista, epävarmuutta. En voi kuin ihailla heidän ahdistuksen ja epävarmuuden sietokykyään, vankkumatonta uskoaan, positiivista asennetta. Heidän täytyy olla hyvin vahvoja ihmisiä.

Edelleen taistelen myös sen kanssa, että minulla ei ole yhden yhtä mielikuvaa siitä, että olisin raskaana, synnyttäisin, hoitaisin biologista lastani. En kertakaikkiaan NÄE sen tapahtuvan. Sen sijaan pystyn kuvittelemaan meille adoptiolapsen, pienen taaperon kaukaa, pystyn näkemään hänet osana perhettämme. Onko liian pelottavaa muodostaa mielikuvia biologisesta vanhemmuudesta, jos sellainen ei tule koskaan olemaan meille totta? Onko helpompi uskoa adoption onnistumiseen ja siksi se tie on myös mielikuvissa helpompi muodostaa?

Kaikkialla sanotaan, että ennen adoptioneuvontaan lähtemistä lapsettomuuskriisi pitäisi olla jotakuinkin käsitelty. Minä juoksen kilpaa ajan kanssa. Yritän työstää ajatuksiani, tunteitani minkä ehdin. Että kelpaisin adoptioprosessiin. Että yhtään sokeaa pistettä ei jäisi, josta voisi myöhemmin olla haittaa lapselleni. Mutta miten saada käsiteltyä jokin niin merkityksellinen, syvä ja monitasoinen asia kuin kyvyttömyytensä lisääntyä? Eikö se ole elämän mittainen tehtävä? Miten minä sen muutamassa kuukaudessa tekisin?

Kylläpä nämä olot vaihtelevat. Viimeinen viikko on ollut taas jotenkin helpompi. En ole ihan kauheasti edes ajatellut lapsettomuutta. Nyt kun on hoidoista välikierto ja sen myötä usko onnistumiseen puhdas nolla, niin on jotenkin helpompi hengittää. Helpompi ottaa rennosti ja keskittyä muihin asioihin. Kyllähän se ovulaatio tuli tietenkin sentään paikannettua ja hyödynnettyäkin, mutta odotuksia ei tosiaan ole.

Liityin myös kuntoklubin jäseneksi ja aloitin pitkän tauon jälkeen liikunnan. Syksy meni tässä kriisissä rämpiessä ja kaikki liikkuminen sitten vain sen myötä jäi. Energia meni muuhun, päivästä toiseen selviytymiseen. Nyt tuntuu taas liikkuminen tosi hyvältä.

Olen muutenkin pyrkinyt tietoisesti lisäämään elämääni hyvää oloa tuovia asioita ja vähentämään vastaavasti asioita, joista tulee huono olo. Yhdelle tutulle ilmoitin napakan ystävällisesti, etten kykene tällä hetkellä olemaan hänen kanssaan tekemisissä, koska hän tahtomattaan liittyy niin kovin läheisesti tähän kriisiini ja tuo sen myötä kovin hankalia muistoja mukanaan. Tuli hyvä olo tuosta rajanvedosta.

Mietin vähän blogin laittamista salasanan taakse. On alkanut enemmän ja enemmän häiritä ajatus siitä, että blogi on julkinen. Aloittaessani tämän en tajunnut, miten herkkiä, henkilökohtaisia ja kipeitä asioita teema toisi mukanaan. Nyt halua olisi kirjoittaa niistä syvimmistäkin tunnoista, mutta aina vähän mietityttää, että kukahan blogiani mahdollisesti lukee. Täytyy miettiä tätä.

En lakkaa hämmästelemästä tätä mieltäni. Juuri kun luulen ymmärtäväni sitä, se toimiikin täysin ennalta arvaamattomasti. Ihan oikeasti luulin, että selviäisin hoidon epäonnistumisesta pienellä pettymyksen tunteella ja aamuyön itkuhetkellä. Pudotus tulikin jälkijunassa Toki siihen vaikutti myös perjantain tapahtumat, joista en uskalla tässä kovin yksityiskohtaisesti kertoa tunnistamisriskin vuoksi. Lopputuloksena oli viikonlopun kestävä alakuloinen mieli, aloitekyvytön ja vetämätön olo, itku herkässä, kyyneleet silmissä. Vielä kun viikonloppuun osui yliannostus lapsiperhe-elämää, olin lopulta aika rikki.

Tämä tahaton lapsettomuus ja siihen liittyvä toiveiden ja pettymysten kiertokulku tuntuu taas kerran aivan helvetilliseltä tieltä. Siskon lapsen syntymä lähenee, perheen kesken vallitsee sekä heidän että meidän tilannettamme koskien suloinen yhteinen vaikeneminen, mistään ei puhuta. Jos siitä ei puhuta, niin sitä ei ole, näyttävät kaikki ajattelevan. Pakokauhu kasvaa mitä pidemmällle aika kuluu (ja siskon raskaus etenee). Kauhulla odotan parhaan ystävän vauvauutisia, jonain päivänä niitäkin on edessä. Miten elää sen kanssa, että hänen elämänsä keskeisin asia on minun elämäni kipein asia?

Pää ei pysy kasassa. Mieskin valittaa joutuvansa korjailemaan jälkiäni, kun en muista laittaa voita jääkaappiin enkä ottaa pyykkejä koneesta. Seksi liittyy nykyään lähinnä pettymyksiin ja epäonnistumiseen. Se etäännyttää meitä toisistamme.

Terapeutti sanoo, että adoptio ratkaisee vain yhden asian: lapsen saamisen. Se ei ratkaise sitä, mitä ajattelen itsestäni. Mielikuvissani kohtuni on yksi autio hautausmaa, vain ristit kohoavat maasta. Tuuli ulvoo, maa on kuollut. Siten minä näen itseni.

No näinhän siinä kävi:( Toissa iltana alkoi tiputtelu, joka jatkui (ja voimistui) eilen. Tänä aamuna vuoto alkoi kipujen kera. Pettymys ei ollut ihan niin kauhea, mitä olin etukäteen pelännyt, mutta kyllähän se surullista silti oli. Jos nyt jotain positiivista haluaa etsiä, niin onneksi ei tarvinnut tehdä negatiivista testiä ja henkiselle valmistautumiselle oli aikaa noiden tiputtelupäivien ansiosta.

Nyt olen aika tyytyväinen siihen, että edessä on välikierto. En olisi toista tällaista tähän perään jaksanut. Piinaviikot olivat nimensä mukaiset. Ahdistavaa.

Maanantaina menen verikokeisiin, mielenkiintoista nähdä, onko arvoilleni tapahtunut mitään. Yritän myös viettää vähän hermolepoa tämän koitoksen jälkeen ja keskittyä muihin asioihin. Parisuhde kaipaa pikaisesti hoitamista (se uhkaa kadota tämän lapsettomuusmyllyn alle), työ on mielenkiintoista ja opinnoissa riittää puuhaa.

Ps. Kommenttiosiossa oli Samanlaiselta tervehdys. Juuri kun Sinua ajattelin! (telepatiaa) Mikä teillä on tilanne? Vielä piinaillaan? Mitkä fiilikset? Pidän sormet ja varpaat ristissä ja toivon parasta!

Elämäni ensimmäinen inseminaatio takana.

Aamu alkoi absurdeissa merkeissä. Käytiin seuraavanlaista sananvaihtoa aamupalaa väännettäessä:

mies: En ehdi viedä koiraa pitkälle lenkille, koska mun pitää ehtiä runkata.

minä: Hah, mieti jos sä sanoisit noin mulle ilman näitä hoitoja!

mies: Joo, en mä kyllä olisi itsekään uskonut käyväni sun kanssa tällaista keskustelua!

minä: “Mä en kulta voi nyt oikein huolehtia koirasta, kun mun pitää hakata hanskaan”. Hahhahhahhahhah!

Onneksi on huumori. Muuten tätä ei ehkä kestäisi.

Sitten lääkärikäyntiin. Lyhyesti plussat:

- inseminaatio saatiin tehtyä, yksi rakkula köllötteli vielä kiltisti paikoillaan

- jos tästä kierrosta ei tärppää, pääsen kontrolliverikokeisiin (jotka kiinnostavat itseäni suuresti)

…ja miinukset:

- toinen munarakkula oli joko irronnut (ehkä ke kun tunsin ne oireetkin niin voimakkaasti) tai hävinnyt

- miehen sperma ei ollut enää huippulaatua kuten tutkimuksissa oli, vaan vain vaivoin yli viiterajojen

Kävin myös äänestämässä tänään, joten on sellainen olo, että tärkeät asiat on hoidettu. Tätä enempää en voi tehdä, loppu ei ole enää minun käsissäni. Kummassakaan asiassa.